Kuten jo edellisessä postauksessani kerroin, leivoin elämäni ensimmäisen kerran karjalanpiirakoita alusta loppuun saakka itse. Eikä se ihan niin vaikeaa ollutkaan, kuin kuvittelin. Rumiahan piirakoista tuli, mutta maku oli todella hyvä.

Jo edesmennyt mummoni oli suvun piirakkamestari. Jokaisiin juhliin hän jaksoi ihan viimeiseen saakka tehdä piirakoita. Ja koska lapsuudessani vietimme aikaa mummolassa paljon, näin varmaan tuhansien piirakoiden paistuvan mummolan leivinuunissa. Saimme olla mukana leipomisessa, mutta rypyttää emme osanneet, sen mummo teki aina itse. Vieläkin muistan käsien liikkeet, jotka mummo teki kun rypytti kauniita piirakoita toinen toisensa jälkeen.

Eilinen leivontatuokio oli paluu lapsuuden piirakkapäiviin. Keitin puuron, tein itse kuoritaikinan. Kaulitsin taikinan reilu 5mm paksuiseksi ja painoin juomalasilla taikinasta pieniä pyörylöitä. Pyörylät laitoin lomittain pöydän reunalle odottamaan seuraavaa vaihetta. Seuraavana pienistä pyörylöistä kaulittiin ohuita piirakankuoria. Pyörylä asetettiin ruisjauhokeon päälle ja kaulittiin isoksi lettuseksi. Lettuset sitten pinottiin kasaan odottamaan täyttöä. Piirakkapuuroa laitetaan kuoren päälle reilu ruokalusikallinen, levitetään puuro noin sentin tai kahden päähän reunoista. Ja sitten taitetaan reunat piirakan päälle ja rypytetään. Paistamisen jälkeen piirakat sivellään voisulalla. Ja syödään lämpimänä.

Lieneekö piirakanteko geeneissä, vai olenko eläessäni katsellut niin monta kertaa mummon piirakantekoa, mutta oli milteipä hämmentävää huomata tekeväntä piirakat tismalleen samoin liikkein, kuin mummo teki. Samat pinot, sama jauhokasa jne.

Arvioin tarvittavan puuromäärän pahasti pieleen, joten puolet taikinasta jäi käyttämättä. Näin ollen pääsen harjoittelemaan piirakantekoa uudemman kerran. Ja palaamaan lapsuuteni mummolan pirttipöydän ääreen, jossa mummo kaulii ja täyttää piirakoita leivinuunin hohkatessa kuumuuttaan. Toivottavasti mummo katselee sieltä jostain iloisena, että piirakanteko suvussa jatkuu edelleen.