Naapuriin oli joulupukki tuonut pianon. Kerrostaloon. Luja idea. Piano on luonnollisesti sijoitettu naapurin olohuoneeseen siten, että se on meidän puoleista seinää vasten. Ja sitä soitetaan paljon. Kuuden tunnin pimputuksen jälkeen alkaa tuntua kiristävä vanne päässä. Ääni kun kivitalossa kuuluu kaikkialle. Makuuhuoneeseen, joka on asunnon toisella laidalla, saunaan jne. Pakoon ei pääse minnekään. Hermoja koetellaan. Ja kun kyseessä on juuri ne mukavat naapurit. Ei oikein viitsisi pudottaa kiukkuista lappua postilaatikosta. Se murjottava ja ei tervehtivä naapuri saisi lapun heti. Väritettynä mehukkailla ilmaisuilla.

Samaisessa naapurissa on menossa myös jonkun sortin aviokriisi. Perheessä on n. vuoden ikäinen lapsi, ja ilmesesti mm. lapsenvahtivuorot perheen isän taholta eivät tule kuuloonkaan. Ensimmäinen kuulemani riita oli järkytys. Nyt siihen on jo tottunut, desibelien kohotessa sitä vaan laittaa telkkariin lisää volumea. Mutta riidan kuuleminen on silti kiusallista. Kun naapurin mies huutaa vaimolleen, että et mee mihinkään, hän ei ton (=lapsi) kanssa kotiin jää. Tai samainen mies karjuu suoraa huutoa perheelleen, että pitäkää turpanne kiinni saatanan idiootit (=puoliso ja lapsi). Mieleen tulee, että pitäisikö kutsua poliisi, tiputtaa naapurin postiluukusta Vuoden Isä diplomi tai parisuhdeopas. Tai mennä reilusti ovelle kysymään, että onko kaikki ok vai tarvitseeko soittaa apua. Väkivallan merkkejä ei ole kuulunut, mutta se lienee ainoastaan ajan kysymys.

Kaikesta huolimatta  naapurin piano ja riitely aiheuttaa joskus koomisiakin tilanteita. Erään kamalan riidan jälkeen tuli ensin tosi hiljaista, ja sen jälkeen tapailtiin pianolla Sunrise Avenuen Fairytale gone bad -biisiä. Oli pakko nauraa ääneen. Mutta siis, kaiken kaikkiaan ottaa päähän. Talossa, jossa oli mukavan hiljaista ja naapureita ei tiennyt olevankaan, on nyt tullut taistelutanner ja musiikkiopisto. Ei oo kivaa ei.