Vuoden äiti -palkinto meni taas meiltä sivu suun. Tämä äiti kun poltti kääminsä totaalisesti eilen illalla, kun poikien nukkumaanmeno oli silkkaa pelleilyä. Vastustan ihan suunnattomasti ajatusta siitä, että joutuisin poikia "nukuttamaan", eli istumaan vieressä niin pitkään kun kaverin siirtyvät nukkumatin maille. Heitä kun ei siis ole tarvinnut nukutella oikein ikinä. Esikoista joskus, mutta siitäkin on jo reilu vuosi kai aikaa.

Lapsiperheen äidillä - ja isällä- on sitä ns. omaa aikaa ihan älyttömän vähän. Tähän saakka omaa aikaa on ollut klo 20-23 välillä, kun pojat menevät nukkumaan tuossa kahdeksan maissa.  Tällä viikolla kuitenkin nukkuminen on venähtänyt yhdeksään, ja omat iltahommat viivästyneet samalla. Eilen sitten repesi totaalisesti. Tarvitsee varmaan pyytää naapureilta anteeksi, jos huuto kuului sinnekin puolelle. Osansa äidin hermoromahduksesta sai sitten Mieskin, joka nyt kuitenkin on ainakin teoriassa ihan syytön siihen, etteivät lapset nuku. Paskamutsi sit päätti, että tänään meillä ulkoillaan Esikoisen jumpan jälkeen pimeän tuloon saakka, josko se ylimääräinen energia saatais sillä poltettua.

Eilisen synkkänä hetkenä hetken aikaa jo mietin, että oliko tässä lastentekemisessä mitään järkeä. Kun äitihenkilö jatkuvasti alittaa oman suorituksensa, niin ei varmaan ole ihan kivaa lapsillakaan. Sitten aikani puhalleltuani päätin, että tänään lastenhuoneeseen raivataan tilaa nojatuolille ja laitetaan joku pikkuinen lamppu jonnekin nurkkaan. Saa äiti edes istua mukavasti (neuloa/lukea) samalla kun vahtii, että pikkuihmiset pysyvät niillä sijoillaan joissa heidän kuuluukin olla. Ehkä se oma iltakin päättyy paremmin, kun ei kihise kiukusta lasten nukahtamisen jälkeen..

Mut ei ne ihan aina oo hanurista nuo meidänkään lapset. Eilen illalla käytiin iltapalapöydässä seuraavanlainen keskustelu:

Esikoinen: Äiti onks tuo anttibioottia?

Äiti: On

E: Onks mulle sit jannebioottia?

Ä: No kuule, ei sellaista ole olemassakaan.

E: Miks

Ä: ... Enpäs tiedä, ei vaan ole.

(Toim.huom. Kuopus on nimeltään Antti..)