Lueskelin tuossa sattumalta Haikara-allergikko blogia. Siellä pohdittiin, ovatko lapsettomat (parit) vapaaehtoisesti lapsettomia.

Itse olen lapseton olosuhteiden pakosta. Ei ole löytynyt vielä sellaista  miestä jonka olisi voinut kuvitella isäksi. Minä siis lapsia haluan. Olen aina haaveillut isosta perheestä. Nyt taitaa sen suhteen olla jo myöhäistä. Tuota ikääkin on jo sen verran, että en usko koskaan lapsia saavani. Ja se kyllä tuntuu pahalta. Piilotan pelkoni urakeskeisyyteen. Iso osa hyvistäkin ystävistä luulee minun arvostavan loistavaa uraa enemmän kuin perhe-elämää. Asia on vaan liian arka, jotta siitä voisi puhua. Ja pakkohan se on tunnustaa, että työ ja ura ovat minulle tärkeitä. Pahiten minua ikinä satuttanut ihminen sanoi joulun alla, että säälii tulevia lapsiani, koska en ole millään mittapuulla sopiva äidiksi. Kyseessä oli ihminen jota olin pitänyt hyvänä ystävänä. Lienee turha sanoa, että en ole kyennyt ko. henkilön kanssa tähän päivään mennessä puhumaan. Luottamus on mennyt.

Omien lapsieni sijaan hoivailen suvun ja ystävieni lapsikatrasta (ja alati kasvavaa lankavarastoani..). Olen se suosikkitäti, joka hemmottelee, tekee lasten kanssa kaikkea kivaa. Toivottavasti luottamus säilyy lasten aikuistuessa.

Lämmin halaus kaikille äideille näin äitienpäivän jälkeen. Olkaa onnellisia jokaisesta lapsesta. Ja toinen yhtä lämmin halaus lapsettomille. Rakastakaa jokaista lähipiirinne lasta, ja nauttikaa joka hetkestä jonka he kiukuttelevat vanhemmilleen :)