Olen lukenut Liza Marklundin ja Lotta Snickaren kirjaa "Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät tue toisiaan". Kirja käsittelee ns. tasa-arvoa pääasiassa ruotsalaisessa yhteiskunnassa, mutta monet sen väitteet pitävät paikkansa varmasti kaikissa läntisissä maissa. Myös meillä täällä Suomessa.

Tytöt ja pojat kasvatetaan kirjan mukaan jo lapsena eri muottiin. Hyvin harva varmaan tekee sitä tarkoituksella. Tytöt ovat pieniä ja hentoisia, pojat isoja ja vahvoja. Tyttöjä ohjataan prinsessa- ja barbileikkeihin, poikia taas luovaan toimintaan legojen ja rakennuspalikoiden kanssa. Poikien rasavilli käytös hyväksytään, pojat on poikia. Rasavillit tytöt taas ovat huonokäytöksisiä. Poikia rohkaistaan ilmaisemaan itseään, tyttöjä taas seuraamaan sivusta. Sama jatkuu aikuisiässä. Mies joka tekee numeroa itsestään ja vaatii asioita, pyrkii eteenpäin. Nainen kun tekee saman hän on hankala. Työelämässä johtoportaan naiset ovat monesti kiintiönaisia, joku on pakko ottaa, ettei tule sanomista. Mies on hyvä isä, jos hän ehtii lastensa kanssa viettämään aikaa edes viikonloppuisin. Nainen on huono äiti, jos hän käy töissä ja tekee samoin. Ja etenkin viimeinen on totta. Jos nainen haluaa töihin nopeasti raskauden jälkeen, hän on huono äiti. Kukaan ei edes oleta lapsen isän luopuvan työstään vuodeksi.

Itse kamppailen nimenomaan tämän viimeisen kohdan kanssa. Haluaisin palata työelämään mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen. Olemme Miehen kanssa asiasta keskustelleet, ja hänellä ei ainakaan tässä vaiheessa ole mitään sitä vastaan, että hän jäisi lapsen kanssa kotiin. Nyt sitten imettävät äidit varmaan alkavat takomaan minua pesäpallomailalla päähän, olen huono äiti jos en imetä lasta kunnes tämä menee kouluun, pysy kotona kunnes tämä on 3 vuotias tms. Ihan rehellisesti sanottuna, meillä ei ole varaa siihen, että toinen on poissa työelämästä vuosikausia. Lisäksi tiedän ettei minun psyykeni kestä kotiäitiyttä. Vanne alkaa kiristää päässä 3 kk:n kotona olon jälkeen. Vaikka olemme Miehen kanssa asian keskustelleet, silti minunkin päässäni takoo ajatus, että olen surkea äiti kun ajattelen näin. Niin tehokkaasti netin keskustelupalstoilla vallassa oleva "kotiäitimafia" on onnistunut ajatukset meidän naisien päähän iskostamaan. Siksipä minun vertaistukeni tulee ystäviltäni, Pikkusiskolta ja äidiltä jotka ovat lapsia jo tehneet ja tuntevat minut paremmin kuin kukaan muu, sen sijaan että pahoittaisin mieleni noissaa helvetin esikartanoissa. Minä kun en näe mitään syytä lakata elämästä lapsen saamisen jälkeen. Itsekäs paska..?

Minä olen kasvanut melko tasa-arvoisessa perheessä. Lapsuudessani isä teki töitä kodin ulkopuolella, äiti oli lasten kanssa kotona ja hoiti pääasiassa kotityöt. Kun äiti meni töihin, isän osuus kotitöistä kasvoi. Meillä isä on aina siivonnut ja laittanut ruokaa siinä missä äitikin. Ja äiti tehnyt lumitöitä ja leikannut ruohoa ihan yhtälailla. P-veli on joutunut kantamaan oman kortensa kekoon kotitöiden osalta, aivan kuten minä ja Pikkusisko. Niinpä minun jakeluuni ei ole koskaan mennyt se, että jos molemmat parisuhteen osapuolet ovat töissä, miksi ihmeessä naisen pitäisi kantaa se päävastuu kotitöistä. Eikö se nainen ole yhtä lailla väsynyt työpäivän jälkeen ja mielellään heittäytyisi sohvalle odottelemaan, kun joku laittaa ruokaa? Meillä Mies onneksi tykkää siivota, koska minä vihaan sitä. Osaa laittaa ruokaa, koska en aina jaksa. Minä sen sijaan pesen pyykit, koska Mies ei halua. Etenkin viime kuukausina, kun olen ollut huonovointinen, väsynyt ja sairas, Mies on ollut uskomaton. Ottanut vastuun kotitöistä ilman marttyyrin elkeitä. Siitäkin huolimatta, että hänen työnsä on fyysisesti rankempaa kuin minun.

Kaiken kaikkiaan kirja oli hyvin kiinnostavasti kirjoitettu. Suosittelen ehdottomasti kaikille kirjan lukemista, niin miehille kuin naisillekin. Jotkut asiat ovat niin sanomatta selviä, että niitä ei tule edes ajatelleeksi ennen kuin joku muu asian osoittaa. Sinällään kirja sattui käteeni oivalliseen ajankohtaan, että ehkä itse osaan välttää perinteisiä ansoja lapsen kasvatuksessa.