Sain sairaslomaa siksi että tarvitsen lepoa. Mutta sepä ei olekaan sitten ihan niin yksinkertainen juttu näin lapsiperheessä. Janne on päivät hoidossa ja Mies töissä, joten en mitenkään kehtaisi olla vaan ja lorvailla. Vaikka sitä on tullut tehtyä saikun aikana aika lailla. Tavoitteena on ollut tehdä edes jotain joka päivä.

Omatunto meinaa kovasti kolkuttaa, kun surffaan netissä tuntitolkulla, neulon ja tuijotan vihanneksena telkkaria. Mutta kun en vaan meinaa jaksaa tehdä muutakaan. Uupumus on edelleen kova, vaikka huomattavasti helpottaa kun ei tarvitse kellon mukaan herätä. Jannekin on armollisesti antanut nukkua tuonne seitsemän kieppeille miltei joka aamu.

Olen joka aamu koittanut laatia listan tehtävistä asioista. Ja joka ilta huomaan, että listalla olevista asioista on ehkä yksi tehty, jos sitäkään. Rajoituksia kotitöille tuo toki tuo maha. Kun ei oikein enää pysty kumartumaan kunnolla. Eilen illalla peuhasin Jannen kanssa jotain lattiatasossa ja siinäpä sitä sitten olikin urakka päästä sieltä ylös..

Tuoreimmassa Vauva-lehdessä oli muuten artikkeli ns. äitimyytistä. Suosittelen. Siinä omatkin ajatukset ja ennen kaikkea se alati kalvava syyllisyys siitä että lapsi on hoidossa ja minä saikulla kotona, ja että hermo meinaa välillä mennä, sai selityksen. Nuo kiukun ja vihastumisen tunteet ovatkin meille äideille ihan sallittuja. Jopa suotavia. Äitiys ei ole, ainakaan minulla, ihan joka hetki sitä ruusunpunaista unelmaa. Toki omat unelmani ennen äitiyttä liittyivät lähinnä uraan ja matkailuun, joten ehkä en ole mitenkään ruusunpunainen äiti noin lähtökohdiltanikaan. En tiedä kun piru sen on keksinyt, että äidin pitäisi vaan jaksaa. Ja peittää kaikki negatiiviset tunteet lastaan kohtaan. Jos lapsi valvottaa kuukausitolkulla syystä tai toisesta, eikä äiti saa nukuttua, niin se on ihan saletti, että hermo pettää joskus. Parempi kai se on huutaa kuula punaisena hetki ja mennä jäähylle kuin jättää lapsi yksin tai lyödä? Mene ja tiedä. Valtaosa äideistä kantaa syyllisyyttä siitä, että ei vaan meinaa jaksaa. Jaksaa tehdä kotitöitä, jaksaa leikkiä lapsen kanssa, jaksaa lapsen kiukuttelua, jaksaa lapsiperheen arkea yleisesti. Tämä kun ei ole ihan helppo duuni.

Itse pohdiskelin asiaa viimeksi tänä aamuna, kun kiikutin Jannea hoitoon. Toisaalta kärsin sitä äidin tuntemaa syyllisyyttä, kun kuitenkin itse olen kotona ja toisaalta taas odotin sitä hetkeä kun pääsen kotiin keittämään kahvia ja syömään aamupalan ilman kiirettä. Minulla on ollut nyt viikon verran joka päivä sitä omaa aikaa, jota ei ole ollut sitten Jannen syntymän kuin ihan muutaman kerran. Ja näilläkin kerroilla olen aina lähtenyt johonkin. Kerrankin saan olla kotona ihan kaikessa rauhassa. Tehdä jos huvittaa tai olla tekemättä. Ja jälkimmäisessä tapauksessa kärsiä syyllisyyttä siitä, että koti on rempallaan. Puolustelen tätä tämän viikon hoitorumbaa sillä, että naapurissa tehdään vesivahingon vuoksi kylppäriremonttia, eikä Janne saisi kotona nukuttua päiväuniaan kuitenkaan. Siinäpä sitä olisi Miehelle riemukas kotiintulon hetki, kun vastassa on vittuuntunut vaimo ja väsynyt poika.

Viikon saikkuilun jälkeen siis olo on parempi. Ei hyvä, mutta väsymys ei enää ole ihan niin järkyttävä kuin viikko sitten. Kasvava maha aiheuttaa kummallisia olotiloja, on huono olo ja kummallisia kipuja, jotka tosin liittynevät ihan normaaliin raskauteen, koska eivät vaivaa koko aikaa. Pakara on edelleen kipeä ja jumissa, vaikka koita sitä aktiivisesti venytellä ja tehdä jumppaliikkeitä. Särkylääkkeiden voimalla nukutaan edelleen. Minun lapseni taitaa syntyä parasetamol-riippuvaisena..