En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään äidillisenä ihmisenä. Pidän joistakin lapsista, toisista taas en. Vauvat tosin ovat mielestäni aina olleet ihania. Onneksi tuttavapiiriini ei ole kuulunut tähän mennessä rumia vauvoja, koska ihan oikeasti vauvatkin voivat olla rumia.

Jo Hermannia odottaessa vannoin noin sata kertaa päivässä, että tämä on minun viimeinen raskauteni. Että en vaan jaksa. Muutama yö sitten heräsin vauvan itkuun parin tunnin yöunien jälkeen rättipoikkiväsyneenä, ja vannoin uudemman kerran, että ei enää vauvoja meille. Kunnes sitten pidin tuota pientä sylissäni ja melkein rupesin itkemään, kun tajusin että tämä on viimeinen vauva meidän perheessä. Yhtäkkiä se ajatus vielä yhdestä raskaudesta ei tuntunutkaan enää niin kamalalta, saati sitten puolen vuoden yövalvomisista.

Ja kuin tilauksesta Vauva-lehti tarjosi jutun naisista joilla on ikuinen vauvakuume. Vaikka en itse ole koskaan kärsinyt kyseisestä taudista, niin nyt kun päätös on tavallaan tehty, niin ymmärrän oikein hyvin vauvakuumeilevia naisia. Kun vauvat vaan on niin käsittämättömän ihania. Vaikka ne valvottavat öisin, paskovat jatkuvasti, pissaavat ja puklaavat päällesi jne jne.

Vaikka vannoin ja vakuutin, että ei enää vauvoja meille, niin en siltikään ole ihan vielä valmis tekemään sitä lopullista päätöstä asian varmistamiseksi. Jotenkin tuntuu, että ehkä kuitenkin pitäisi jättää se takaportti auki, mikäli mieli parin vuoden vauvattoman ajan jälkeen muuttuu. Nyt kuitenkin aion nauttia tästä toistaiseksi viimeisestä vauva-ajasta täysin rinnoin (heh heh).