Otsikon otsikko tuli vastaani Facebookissa. Linkki johdatti tähän Helsingin Sanomien artikkeliin. Mathias Rosenlund kirjoitti kirjan siitä, millaista on olla köyhä Suomessa. Pahinta hänen mukaansa kaikessa on se, että ei ole enää edes varaa unelmoida. Moni viimeistä senttiä venyttävä varmasti jakaa Mathiaksen isän lausahduksen siitä ettei ole elänyt, on ollut vain olemassa.

Olin alkuviikon työmatkalla Helsingissä. Katsoin keskiviikkoaamuna miten pitkin Helsinginkatua kiemurteli yli korttelin mittainen jono Hurstin leipäjonoon. Joukossa oli ihan tavallisen näköisiä ihmisiä. Eniten äidin sydäntä satutti jonossa olevat lapsiperheet. Miten pahalta vanhemmista täytyykään tuntua, kun ei ole varaa edes ruokkia lapsiaan. Vaikka Suomesta puhutaan hyvinvointiyhteiskuntana, leipäjonot kertovat karua kieltään. Ihmisillä ei ole enää varaa ostaa ruokaa.

Meillä tulot ovat keskitasoa. Minä olen töissä, Mies työtön. Meillä on iso rivitaloasunto hyvällä asuinalueella ja velaton auto. Eikä meillä siltikään ole koskaan rahaa. Jonkun kodinkoneen yllättävä särkyminen sekoittaa rahatilanteemme täysin. Olemme varmaankin holtittomia rahankäyttäjiä, ostamme aika ajoin täysin turhia juttuja, mutta pääsääntöisesti lapsille. Tingimme Miehen kanssa omista ostoksistamme. Joskus olisi ihanaa mennä vaikka kenkäkauppaan ja ostaa just ne kengät jotka haluua välittämättä hinnasta. Nyt koluan kirpputoreja ja alelaareja saadakseni itselleni jotain pukinetta, jotta lapsille saataisiin ostettua uudet talvikengät.

Tähän saakka olen jaksanut vielä haaveilla: koko perheen yhteisistä ulkomaanreissuista, miten ihanaa olisi viedä pojat lentokoneeseen, se olisi heille elämys. Hesarin juttu herätti minut miettimään. Enää en jaksa. Kun joka ainoa kuukausi on kamppailua siitä, että saamme laskut maksettua ja ruokaa pöytään, ei se ensi kesän ulkomaanmatka tunnu enää millään lailla realistiselta. Syksyn tummuessa tuppaa tummumaan myös mieli. Ja se jos mikä on omiaan romuttamaan kaikki hyvät aikeet. Kun jokaisesta päivästä tulee masennuksen vuoksi selviämiskamppailua, ei paljon taloussuunnittelu jaksa kiinnostaa.

Olemme toistaiseksi siinä onnellisessa asemassa, että meillä on ainoastaan asuntolainaa. Olemme välttyneet pikavipeiltä, mutta toisaalta taas molempien luottokortit ovat tapissa. Stressaan jo etukäteen joulua. Olen jouluihminen henkeen ja vereen, se on ehdottomasti yksi suosikkiaikani vuodesta. Tänä vuonna kuitenkin lahjoihin ei ole rahaa, joten pyrin tekemään mahdollisimman paljon itse. Lapset saavat varmaan leluja, ja onneksi sukulaiset muistavat pikkupoikia. Ne lahjat jotka on ostettava, pyrin ostamaan kotimaisilta yrittäjiltä.

Meillä olisi varmasti rahaa riittävästi, mutta valitettavasti emme osaa sitä käyttää oikein. Meidäin pitäisi varmaan pyytää jostain apua, mutta mistä? Rahaahan meillä ei talousnevojaan käytettäväksi ole.