Olipahan sitten ikimuistoinen isänpäivä. Omaa isääni muistin jo viikko sitten, kun vanhemmillani käväisimme. Isänpäivänä sitten soitin isälleni ja kuulin, että vanhempani ovat päättäneet erota. Pistäkääpä paremmaksi...

Tällä hetkellä en tiedä mitä ajatella. Toisaalta olen helpottunut kun kaikkien kannalta kammottava tilanne on saatu edes jollain lailla päätökseen. Toistaalta taas surullinen, kyse kuitenkin on vanhemmistani, ja olisin mielummin nähnyt heidän ratkaisevan ongelmansa. Kuitenkin parempi näin. Suotta tuhlata elämää onnettomana, kun toinenkin ratkaisu on.

Ristiriitaisia tunteita aiheuttaa myös se, että suunnittelemme ensi syksyksi häitä. On tosi hyvät fiilikset, kun perhepiirissä erotaan. Lisästressiä se kieltämättä aiheuttaa jonkinverran, kun ei ole ihan varma miten vanhempani mahtuvat samoihin juhliin. Toisaalta, meidän juhlammehan ne ovat, joten voin myös suoraan sanoa, että jos ette osaa käyttäytyä, ette ole tervetulleita.

Aikaa ajatus "avioerolapsena" (heh heh) oloon tämä varmasti vaatii. Mutta onhan sitä hitto vieköön noustu sieltä masennuksen syövereistäkin, joten ei kai tämä sen vaikeampi asia voi olla. Eihän?