Olen sisäisesti ja hyvin hyvin hiljaa nauttinut kaikesta tästä onnesta, joka meille on suotu. En ole edes oikein uskaltanut ajatella sitä, saati sitten sanoa ääneen. Kun perinteisesti meidän suvussa nämä ilon ja onnen hetket ovat saaneet hyvin nopeaan seurakseen suurta surua. Ja niin kävi nytkin.

Eilen illalla puhelin soi ja äiti kertoi mummon joutuneen sairaalaan. Kukaan ei tiedä mikä hänellä on. Hän oli koko päivän valitellut huonoa oloaan, ja lopulta paikalle oli soitettu ambulanssi. Mummo oli jaksanut itse kävellä autolle, mutta sitten sydän oli tehnyt stopin. Onneksi paikalla oli ammatti-ihmiset joten elvytys saatiin käyntiin heti. Nyt mummo on sairaalassa tajuttomana ja hengityskoneessa. Seuraavat tunnit ovat ratkaisevia, 24h sairaskohtauksesta umpeutuu illansuussa, ja sitten tiedetään mahdollisesti ennuste tarkemmin.

Ja minulla on hullu olo. Suren mummon tilannetta, mutta samalla tunnen suurta iloa tuosta pienestä miehestä, joka tuhisee tuolla makuuhuoneessa. Olen iloinen siitä, että mummo ehti kuin ehtikin nähdä tämän nuorimmaisen lapselapsenlapsensa. Vielä uskon ja toivon että käänne parempaan päin tapahtuu, mutta joku osa minussa pelkää silti pahinta. Elämä joskus heittelee arvaamattomasti.