Jos kuvittelin eilisen aamuherätyksen olevan yliveto, olin väärässä. Viime yön 0:00 herätys oli paljon karumpi.

Mehän siis edelleen asumme kaksiossa, ja vaikka tilaa on aika ajoin jopa riittävästi, niin joissain paikoissa on ahdasta. Kuten makuuhuoneessa. Jannen sänky on sijoitettu makuuhuoneen nurkkaan siten, että siitä seuraavana on minun yöpöytäni ja sitten meidän sänky. Yöpöydällä on tavaraa. Lamppu ja kelloradio. Joista molemmat ovat Jannen ykkösleluja. Ja joista molemmat on pudotetty noin triljoona kertaa lattialle. Ja joista molemmat ovat myös viime yöhön saakka selvinneet noista pudotuksista ehjänä. Janne siis ylettää sekä omasta sängystään, että meidän sängystämme noihin esineisiin.

Koko Myrkyttären perhe oli siis kello 23:59 syvässä unessa. Kello 0:00 koko perhe oli hereillä. Syynä perheen pienokaisen pudottama kelloradio, joka sijaitsi jossain sängyn, seinän ja yöpöydän muodostaman kolmion alueella. Pienokainen oli kellon kanssa leikkiessään saanut jotenkin laitettua herätyksen päälle. Ja laiskaakin laiskempi äiti oli sitten päättänyt jättää kelloradion nostamatta pöydälle (koska se ei siellä olisi pysynyt kymmentä sekuntia kauempaa). Ja kello 0:00 kello siis pärähti soimaan. Tai olisi ehkä soinutkin, mikäli ei olisi ollut asetettuna radiopuolelle ja koska radio ei kuulu ilman antennia, herätysäänenä oli sitä kosmista suhinaa, joka kuuluu kun radiokanava ei ole kohdallaan.  

Ensin heräsivät äiti ja isä. Sitten alkoi pojan sängystä kuulua hyvin närkästynyttä vikinää, kun joku häiritsi hänen armonsa hyvin ansaittuja yöunia. Äiti kaivelee raivon vallassa kelloa sieltä jostain, jossa se oli hyvin piilotettuna. Lopulta kello löytyy, mutta herätystä ei vaan saada pois. Isä astuu kuvioon mukaan, ja saa herätysäänen pois. Melkein jo huokaisemme helpotuksesta, kunnes tajuamme, että kello on saanut viimeisen kolauksensa, ja siitä huolimatta, että herätys on pois päältä, jatkaa surinaa. Ainoa vaihtoehto on irroittaa johto seinästä. Ja äiti ähkii ja puhisee ja löytää pistorasian yöpöydän takaa, siirrettyään ensin yöpöytää. Ja nykäisee johdon irti. Ja huomaa, että kyseinen johto kuului lampulle. Ja ei kun uudsi yritys. Perheen pienokainen osoittaa mieltään sängyssään kasvavissa määrin, ei oo reilua, että vauvelin unia häiritään! Lopulta johto löytyy, töpseli saadaan irti seinästä ja makuuhuoneeseen laskeutuu hiljaisuus. Eikä äiti saa enää unen päästä kiinni.

Lienee turha näin päivänvalossa mainita, että koko helvetin öinen operaatio suoritettiin pimeässä, vaikka taloudessa on ihan sähkötkin. Mikä lienee älynväläyksen syynä, kun ei moisia ymmärretty käyttää, kun ihan molemmat vanhemmat ollaan sähkön keksimisen jälkeen synnytty, ja koko homma olisi hoidettu about puolessa tuosta ajasta. Aina ei vaan voi onnistua.