Jo lapsena opin, että on olemassa vaalisalaisuus. Ja se tarkoitti sitä, että en ole koskaan saanut tietää vanhempieni poliittista suuntautumista. Siispä olen lähes koko aikuiselämäni ollut aika pihalla politiikasta. En siis ole minkään puolueen jäsen, enkä aktiivisesti seuraa politiikkaa. Olen lähes poikkeuksetta äänestänyt samaa puoluetta, Vihreitä, koska se on ollut vähiten vastemielinen vaihtoehto. Ja toki jaan osittain saman arvomaailmankin.

Mies taas on puolueen jäsen. Ja hänen myötään olen sitten ruvennut heräämään poliittisesti. tajusin, että Vihreät on oikeasti porvaripuolue, enkä koe itseäni niin hyväosaiseksi tai -tuloiseksi, että porvariksi rupeaisin. Edelleen minulla on Vihreiden kanssa samoja arvoja, mutta ääneni meni eduskuntavaaleissa ihan toiselle puolueelle.

Tämän aamun uutisissa (YleX) kerrottiin, että viime vuosina vaalisalaisuudesta ei ole pidetty kovinkaan tiukasti kiinni. Sosiaalisessa mediassa on avoimesti kerrottu ketä kannattaa ja ketä äänestää. Enkä näe asiassa mitään pahaa. Minä tiedän ketä monet ystäväni ovat äänestäneet. Ja he tietävät ketä minä äänestin. Presidentinvaaleissa asetuin heti ja häpeilemättä Pekka Haaviston taakse. Ja teen niin toisellakin kierroksella. Enkä todellakaan ymmärrä, että mitä pahaa oman ehdokkaansa kannattamisessa on. Jos en kehtaa sanoa ketä äänestän, olen todennäköisesti äänestänyt väärää henkilöä. Ja jos kerran oikeasti seison päätökseni takana, on minun mielestäni voitava kertoa häpeilemättä ketä äänestän.

Jos joku osaa valottaa tätä vaalisalaisuuden mysteeriä minulle, niin olen kiitollinen. Minulle kun koko konsepti on jotenkin hämärä. Vai ollaanko nyt menossa avoimempaan yhteiskuntaan, kiitos sosiaalisen median, jossa kerrotaan niin perheen ripulitaudit kuin poliittinen kantakin?

Kävipä melkoinen säkä, kun kerrankin saimme ison kaveriporukan lastattua samalla kertaa samaan laivaan. Yhteensä 14 henkeä. Ja jos joku haluaa tietää miten tämä on mahdollista, voin kertoa, että matkapäivä kannattaa varata ainakin neljä kuukautta etukäteen. Tässä ajassa mekin ehdittiin värvätä mummo lapsenvahdiksi. Päästiin Miehen kanssa ilman lapsia reissuun. Tapausta juhlittiin ottamalla se vähän parempi hytti ja shamppanja-aamiainen.

Kuten arvata saattaa, reissu oli huikean hauska. Paitsi seuraavana aamuna, jolloin allekirjoittanut voi hyvin, hyvin pahoin. Ja tarkennettakoon, että kyseessä EI ollut raskauteen liittyvä aamupahoinvointi, vaan syylinen oli puhtaasti illan aikana nautittu enemmän tai vähemmän kuohuva juoma.

Liekö syynä sitten äidin moraalinen krapula ja huono omatunto lasten luota pois olemisesta, mutta aamupalan jälkeen tuli aivan kamala ikävä lapsia. Maltoin kuitenkin pitää suuni kiinni. Paria tuntia myöhemmin Mies tunnusti samat tuntemuksensa ja saatoimmekin sitten tovin aikaa ihan hyvillä mielin puhua pojista :)

Mutta noin muuten oli aivan mahtavaa 1) päästä Miehen kanssa viettämään laatuaikaa kahdestaan 2) saada lomaa lapsista, jotka sairastivat koko viikon ja viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä 3) tavata kavereita ympäri Suomen, joita en ole ehtinyt tapaamaan vuosiin. Tämän reissun avulla selvitään taas pitkälle tähän vuoteen.

Ylessä kuohuu. Vanhoja suosikkiohjelmia lakkautetaan ja kanavien ilmettä koitetaan samalla muokata nuorekkaammaksi. Ilmeisesti sitä tosi-tv paskaa ei tule riittävästi muilta kanavilta, kun Ylekin on lähtenyt mukaan samaan kuraan. Tv-lupamaksun maksamatta jättäminenkään ei ole mikään ratkaisu, kun Mies on niin tunnollinen ja kohtahan se Yle-verokin paukahtaa maksettavaksi.

Kotikatu on vuosia ollut yksi katsomiani sarjoja. Olen sarjaa seurannut ihan alusta asti, ja vaikka viimeaikaiset juonenkänteet eivät nyt ole olleet mitenkään huikeita, niin uskollisesti olen kahtena iltana viikossa istunut telkkarin ääreen. Kotikatu loppuu ensi keväänä. Mutta ei hätää, Yle TV 2 on keksinyt "loistavan" korvaavan ohjelman kotimaista katsoville. Rintheessä, joka tulee ilmeisesti joka arkipäivä ja uusitaan viikonloppuisin. Ja luonnollisesti parhaaseen katseluaikaan noin puoli kasista kasiin. Tämä "rennon letkeä" sarja kertoo kaikessa lyhykäisyydessään Lapin hiihtokeskuksessa kännäävistä turisteista ja siellä työskentelevistä ihmisistä (oletan, olen sarjaa katsonut epähuomiossa yhden 5 minuuttia eilen illalla). Joo, meillä katsotaan telkkaria. ja varmaan aika paljonkin. Mutta valkkaamme alkuillasta katseltavaksi Ylen kanavat, koska sieltä ei tule mitään sellaista ohjelmaa, jota lapset eivät voisi katsoa (= väkivalta, seksi, känniörvellys). ÖÖÖÖÖÖÖ. Väärin. Eilisessä Rintheessä ohjelmassa, siis ennen iltakahdeksaa, näytettiin pätkää ravintolan porno/erotiikkaillasta. Siellä SM henkisiin asuihin pukeutuneet naiset heiluivat hyvin vähissä vaatteissa, osa rinnat paljaina ja hinkkasivat itseään milloin ketäkin vasten. Aika nopsaan meillä vaihtui kanava. Ohjelmassahan ei ole mitään ikäsuositusta, mutta kyllä tuo eilinen olis sellaisen tarvinnut.

Mielestäni tuollainen kuvamateriaali ei sovi verovaroilla ylläpidettävän tv-kanavan ohjelmistoon, ainakaan alkuillasta. Sanokaa vaan kukkahattutädiksi. Ihan "kiva" että veroeuromme käytetään noinkin "laadukkaan tv viihteen" tekemiseen. Paremmin tämäkin formaatti olisi sopinut mainoskanavien puolelle, kaiken muun sonnan sekaan.

No, tähän vois joku toinen kukkahattutäti kommentoida, että onks siinä nyt mitään järkeä pitää telkkaria auki lasten ollessa hereillä. Joo, ei ole. Mutta tällä kertaa se telkkari jäi auki vahingossa, kun lastenohjelmat loppuivat ja rupesimme puuhastelemaan muuta.

Olen lukenut monia Hirvisaaren kirjoja. Osasta olen tykännyt hirveästi (kuten evakkosarja, Lappeenranta-sarja sekä Imatra-sarja) Osalle en ole lämmennyt edes niin paljoa että olisin kirjan käteeni ottanut.

Ennen joulua kuitenkin sain Pikkusiskolta lainaksi Minä, Katariina kirjan. Joka oli jopa Finlandia ehdokkaana. Kirjahan kertoo Katariina Suuresta, Venäjän keisarinnasta. Kirjan alku oli mielestäni tylsähkö, sain tosissani ponnistella, etten olisi lopettanut lukemista pariin ensimmäiseen lukuun. Mutta kun tarina pääsi vauhtiin, en meinannut malttaa kirjaa laskea käsistäni. Katariina oli alkujaan saksalainen prinsessa, joka naitettiin Venäjälle ja josta lopulta tuli suurvaltion keisarinna. Teos on fiktiivinen, mutta perustuu luonnollisesti vahvasti historiaan. Kirjan myötä heräsi kiinnostus lukea lisää Katariinan historiasta. Ja odotan mielenkiinnolla jatko-osaa, joka varmaankin on tulossa. Kirjoitustyyliltään kirja on taattua Hirvisaarta, mikäli tykkäät, tykkäät tästäkin kirjasta.

Vuosi 2011 oli ja meni. Pääsääntöisesti ihan normivuosi. Uusia lapsia ei perheeseemme syntynyt tahi laitettu alulle. Kukaan ei eronnut, yhdet häät käytiin ja kavereita nähtiin luvattoman vähän. Muutama poismeno, joista etenkin yksi kosketti minua todella paljon. Lapset ovat kasvaneet. Ihan perussettiä siis. Minä tosin sain painoa pudotettua sen 10 kiloa, josta tosin pari taisi tulla joulun aikaan takaisin. Joitain neuleita sain tehtyä, lankaa tuli ostettua enemmän kuin kulutettua, mutta vuosi 2012 tuonee tähän ongelmaan jonkunlaisen ratkaisun (=Ravelryn Kahelit-ryhmän Varastoneulontakal).

Mitän toivon vuodelta 2012? Terveyttä luonnollisesti niin minulle kuin läheisilleni. Lottovoitto olis kiva. Sen verran suuri, että ei tarttis enää miettiä miten kaikki laskut sais maksettua. Omaa aikaa ja kahdenkeskistä aikaa Miehen kanssa. Pitkiä pinnoja lasten kanssa. Mielenkiintoisia tehtäviä töissä. Toisen 10 kilon pudottamista (siinä kohtaa aletaan olla jo ihan siedettävissä mitoissa). Naurua enemmän kuin itkua. Lunta ja pakkasta talvikuukausille ja aurinkoa ja sadetta sopivassa suhteessa kesäkuukausille.

Ihmeitä en pyydä (ellei tuota säätoivetta lueta sellaiseksi), ihan normaalia elämää, kuten tähänkin saakka. Hyvää tätä vuotta kaikille!