torstai, 28. heinäkuu 2016

Teit meistä kauniin

Facebook-feedissä on pyörinyt tämän viikon Apulanta-elokuvan "Teit meistä kauniin" -traileri. Elokuvassa näyttäisi olevan hyviä näyttelijöitä, ja itse bändikin on kiinnostava. En mikään huippufani ole koskaan ollut, mutta kuunnellut silti musiikkia. Jotku kappaleet ovat soineet repeatilla pahoina päivinä ja auttaneet seuraavaan. 

Itse elokuvaa en kuitenkaan mene katsomaan. Elokuva sijoittuu 90-luvun lamaan. Siihen ajankohtaan, joka sijoittuu omaan nuoruuteeni. Olen elänyt tuon ajan, irtisanomiset, pankkien kaatumiset, köyhyyden. Aiheesta lukeminen tekee pahaa tänäkin päivänä, koko vuosikymmen ajatuksena ahdistaa. Ei muuten ihme, että tuolloin radiossa soitettiin kevyttä discomusiikkia, ei ihmisten päät olis kestäneet mitään draamaa musiikissa. Ei liene sattumaa, että Kummelinkin kultakausi kuuluu tähän ajanjaksoon. 

Olen joskus miettinyt kuinka paljon tuon ajan lama on meihin sen ajan nuoriin vaikuttanut. Elokuvassa yksi henkilöistä pyytää satasta rumpusettiin, eletään markka-aikaa ja se satanen oli euroissa reilusti alle 20 euroa. Satanen oli meidänkin perheessä iso raha, hyvin harvoin muistan niin isoa rahaa nähneeni, saatikka kehdannut sellaista pyytää. Vaikka meidän perheessämme oli tiukkaa etenkin sen jälkeen, kun toisen vanhemman työ loppuivat, oli meillä kuitenkin asiat määrätyllä tavalla hyvin. Saimme joka päivä ruokaa, vaatteet olivat ehjiä ja siistejä, ja koskaan emme joutuneet luopumaan mistään. Ehkä siitä syystä, että ennen lamaakaan meidän perheessä ei ihan hirveän leveästi eletty yhden aikuisen tuloilla, äiti kun teki töitä keikkaluontoisesti. Varmaan niitä perheitä lama iski pahemmin, joissa jouduttiin luopumaan omasta kodista. 

Minulla kävi ehkä määrätyllä tavalla onni. Vaikka rahasta oli tiukkaa (lue: sitä ei ollut), opiskelin ensin lukiossa, sitten pääsin tekuun suorittamaan insinööriopintoja. En siis ollut työttömänä isojen massojen kanssa samaan aikaan, vaan valmistuin "uudelle" alalle. Kahta noin vuoden jaksoa lukuunottamatta olen siis ollut koko aikuisikäni valmistumisen jälkeen töissä. Jopa tämän uusimmankin talouskriisin ajan. Mutta silti, tuo 90-luvun lama herättää niin paljon ahdistavia muistoja, että en usko elokuvasta nauttivani, vaikka se varmasti hyvä onkin. Toivon kuitenkin elokuvalle suurta menestystä, sen bändi ja elokuvan tekijät ansaitsevat.

 

keskiviikko, 27. huhtikuu 2016

Arman Pohjantähden alla

En ole kyseistä ohjelmaa seurannut, koska minua ei oikeasti kiinnosta se, miten pitkäaikaisvangit, prätkäjengit tai narkkarit elävät. Minun mielestäni he ovat ihan itse valinneet oman tapansa elää, eikä heitä kohtaan ole mitään tarvetta tuntea sääliä tai myötätuntoa. En vaan kykene. Luin kuitenkin tänään Iltapulun artikkelin aiheesta.

Viimeisin jakso sarjasta käsitteli päihderiippuvaisia. Joiden elämä on niin kurjaa, kun heitä kohdellaan riippuvuutensa vuoksi epäreilusti. Tai näin oletan. Kuten sanoin, en ole jaksoa katsonut, luin vain lehtijutun. Minä näen näitä sekakäyttäjiä päivittäin. Ihan Tampereen keskustan tuntumassa. Tää käyttäjäjengi on todella pelottava, koska käytös on arvaamatonta. Ei voi tietää koska joku tuikkaa jollain teräaseella sivullista ohikulkijaa. Toivoa vaan sopii, ettei se ole taudin saastuttama neula. Sama jengi aiheuttaa alueen yrittäjille taloudellista vahinkoa pöllimällä liikkeistä tavaraa sen minkä ehtivät. Yhden vartijan työ menee pelkästään tämän jengin häätämiseen alueen eri kiinteistöistä häiriötä aiheuttamasta. Näen päivittäin, miten sama jengi kuseksii ja paskoo täysin julkisesti kaikkien nähden kiinteistöjen seinille. Huumeita myydään avoimesti, jokusen kerran olen nähnyt tyyppejä piikki suonessa. Keskellä päivää, keskellä kaupunkia. Ja näitä tyyppejä sitten pitäisi jotenkin sääliä. Vihaksi pistää. Että verorahoja pistetään narkkareiden aineidenkäyttöön. Ymmärrän vielä sen, että verovaroin tuetaan heidän kuntoutumistaan, mutta en sitä, että niillä tuetaan heidän aineidenkäyttöään. 

Ihan kaikki kunnia Armanille, hän tekee tärkeitä juttuja. Mutta tässä asiassa olen eri mieltä. Päihderiippuvuuteen on olemassa hoitoja. Riippuvuudesta irti pääseminen ei varmastikaan ole helppoa, en tiedä, kun ei ole kokemusta. En polta, en käytä huumeita, ja minun alkoholinkäytölläni valtion monopoliliike olis konkassa alle vuodessa. 

Jokainen leikkaus on aina riski. Monen leikkauksen kohdalla edellytetään, että esim. tupakointi on lopetettava, koska sen on todettu hidastavan paranemista ja komplikaatioiden riski on suuri. Lihavia ihmisiä ei leikata tietyissä tapauksissa ennen kuin ovat laihduttaneet sen verran, että leikkauksen riskit ovat pienemmät. Tekonivelleikkauksia ei tehdä, jos olet tilastojen mukaan liian lihava. Ymmärtääkseni tupakoijat ja alkoholistit sekä päihderiippuvaiset eivät pääse elinsiirtoihinkaan ennen kuin osoittavat, että tissuttelu, pössytely ja piikittäminen on loppunut. Ja miksi pitäisikään? Elimiä on liian vähän tarvitsijoihin nähden, miksi niitä sitten pitäisi antaa sellaisille kansalaisille, joita ei edes oma elämä kiinnosta. Onneksi minä en ole lääkäri, koska jos pitäisi valita elinsiirtopotilaista esim. lapsi tai narkkari, valitsisin sen lapsen. Aina. 

Olen joskus pohtinut, että mitä tekisin jos omista lapsistani tulisi huumeidenkäyttäjiä. Tekisin varmaan sen, jonka jokainen äiti. Huolehtisin itseni sairaaksi, ja pelkäisin sitä kertaa kun oven takana on poliisi kertomassa niitä kaikkein ikävimpiä uutisia. Olen ennen kaikkea äiti. Ja kaikkien äitien tavoin toivon, että omat lapseni  kasvavat suuremmitta ongelmitta hyviksi ihmisiksi. Sellaisiksi, jotka osaavat pitää huolta itsestään ja lähimmäisistään. 

 

maanantai, 18. huhtikuu 2016

Turhakkeesta Tarvikkeeksi

Jokunen vuosi sitten markkinoille tuli minun mielestäni maailman omituisin innovaatio. No-touch saippua-automaatti kotitalouksille. En tajunnut koko jutun ideaa. Kun otan pumppupullosta saippuaa, ei haittaa että kosken pulloon, koska pesen käde saippualla sen jälkeen. Tuote pääsi julkaisuvuonnaan 2012 Vuoden turhakkeeksi. Vuoden turhakkeen valitsee Suomen Luonto -lehti. 

Pikakelataan vuoteen 2016. Jolloin takana on reilut 7 vuotta äitiyttä, lukuisia flunssa- ja vatsatautiepidemioita, käsittämätön määrä "pese kätesi saippualla" komentoja perheen lapsiasukkaille. Ja sitä pikkutyyppien kiukun määrää, kun ruokapöydästä passitetaan uudestaan käsienpesuun ja tehdään hajutesti. Meillä siis on vessassa tuoksusaippuaa siksi, että voimme päätellä viimeistään käsien tuoksusta, onko ne kädet pesty vai ei. Ja sitten, hiihtolomalla kaikkien näiden ärsyttävien käsienpesujankuttamisten jälkeen, ihmettelen miksi lapset viihtyvät serkkuni perheen toilettifasiliteeteissä jatkuvalla syötöllä, pesten käsiään ilman eri pyyntöä. Ja tadaa! Sieltä löytyi saippua-automaatti, joka toimii patterilla ja infrapunatunnistimella ja antaa annoksen saippuaa lapsen käteen ihan tuosta noin vaan. Koje oli hupaisa ihme lasten mielestä, ja käsienpesusta tuli ikävän jutun sijaan hauskaa.

Muutamaa viikkoa myöhemmin myös meille kotiutui saippua-automaatti. Jossa on Lentsikat 2 elokuvasta tuttuja tyyppejä. Ja sen jälkeen käsienpesut ovat sujuneet pääsääntöisesti ilman eri jankutusta. Kädet pysyvät puhtaana ja pöpöt poissa. Toki se ekologinen puoleni minussa vähän soimaa ostosta, mutta se äiti-osio taas laulaa hiljaa mielessään aariaa automatiikalle, joka teki minusta taas kerran astetta vähemmän nalkuttavan äidin. Itse käytän saippuaa mieluiten edelleen siitä pumppupullosta, mutta lapsia patterikäyttöinen vekotin jaksaa huvittaa kerta toisensa jälkeen.

 

tiistai, 12. huhtikuu 2016

Tuorepuuron synkempi puoli

Kuten eilen kirjoitin, olen koittanut löytää sellasia kiireisiin lapsiperheaamuihin sopivia aamiaisratkaisuja, jotka tukisivat tätä elämäntapamuutosta. Tykkään smootheista, ja niitä meneekin useimpina aamuina. Teen ne edellisenä iltana jo valmiiksi, joten aamukiireessä ei tarvitse tehdä muuta kuin hörpätä aamiainen pikapikaa muun aamuhässäkän ohessa.

Eilen sitten intouduin kokeilemaan tuorepuuroja. Aloitin vielä sillain varovaisesti, tein koko lailla ohjeen mukaan: 1 dl kaurahiutaleita, 1 dl maitoa, 1 pieni avokado soseutettuna, loraus maustamatonta jogurttia ja 1 rkl kaakaojauhetta. Päälle raastoin 2 palaa tummaa suklaata. Okei, en ehkä ole ihan kaikkein avomielisin ruokakokeilija, mutta tää yhdistelmä vaikutti helpolta, etenkin kun kaikki ainekset löytyivät kotoa.

Kun sekoitin mössön, heräsi epäilys. Kävin illan aikana pariin otteeseen kurkkaamassa jääkaapin ovelta, olisko se epämääräinen harmaanruskea sotku muuttunut yhtäkkiä joksikin kaikkia aisteja hiveleväksi. Joo, ei ollut.

Aamulla otin suurta urheutta osoittaen puurokulhon jääkaapista. Panostan kauniisiin astioihin, koska ruoan syöminen ihanalta lautaselta/kulhosta on mukavampaa, kuin rumalta. Oon outo sillä tavalla. Siinä kauniissa Taikakulhossa oli edelleen samanlainen mössö, vähän paksumpana vaan. En tiedä mitä odotin, mutta jääkaappikylmä puurontapainen sotku oli minun aisteilleni kaikella tapaa niin väärin. Koska oli kiire, enkä ehtinyt enää miettiä suunnitelmaa b, lusikoin puuron suuhun vauhdilla. Tämän syöminen ei ollut nautinto.

Luulen että suurin virhe tuli siinä, että raastoin suklaan. Nyt kaikki ainekset olivat koostumukseltaan samanlaisia. Suklaa olisi pitänyt rouhia, ja mukaan lisätä esim. pähkinärouhetta. Joskaan edes nämä toimenpiteet eivät olisi varmaankaan makua muuttaneet sen paremmaksi. Tai ehkä tää oli toiseksi suurin virhe, suurin taisi olla se, että koko setti oli aika ällöä.

Tumma suklaa sopi puuroon yllättävän hyvin. Kaakaojauhe ei niinkään. Käytin siis tavallista juomiin käytettävää kaakaojauhetta, en tummaa. Ehkä ohjetta pitäis jalostaa vielä hieman (koska vain tyhmät oppivat virheistään, tai jotain), käyttää tummaa kaakaojauhetta ja sokeria, sekä rouhittua suklaata ja pähkinää päälle.

Tuorepuuro on helppo valmistaa, mutta näköjään se ei välttämättä onnistu edes kokeneelta keittiöhenkilöltä, jos reseptiä ei mieti loppuun saakka. Kuvatodisteita aamiaisesta ei ole, koska puuro ei ollut millään lailla kuvauksellista missään vaiheessa valmistusprosessia. Plussaa ehdottomasti se, että puuro pitää nälän poissa pitkään, koska siinä on proteiinia. Lisäksi se täyttää vatsan äärimmilleen, koska siinä on hiiareita. Ja mikä tärkeintä, saa heti aamulla kasviksia koneeseen. Asia, joka ainakin minulle vaatii uudelleenopettelua.

maanantai, 11. huhtikuu 2016

Ajatustyöskentelyä

Enpä arvannut, että muuttamalla elämäntapojani joutuisin pohtimaan myös elämääni perusteellisesti. Olen toiminut tiettyjen mallien perusteella monta vuotta. En ole suuremmin pohtinut syitä tähän, vaan porskuttanut eteenpäin samalla tyylillä. Nyt kuitenkin tunnistan haitalliset käyttäytymismallit, ja olen joutunut tekemään tosissani töitä, etten sortuisi takaisin vanhaan, huonoksihavaittuun malliin.

Oikein syöminen on vaikeaa. Vaikka tietäisit tasan tarkkaan kuinka pitäisi syödä, se toteuttaminen ontuu aina. Tai no, lähes aina. Meille on toitotettu lapsesta asti säännöllistä ruokailurytmiä ja sitä mikä on terveellistä ruokaa. Teoriapuoli on siis hallussa. Teorian jalkauttaminen käytäntöön onkin sitten se vaikea osuus. 

Olen opetellut syömään viisi kertaa päivässä. Aamiaisen, lounaan, välipalan, päivällisen ja iltapalan. Joinain päivinä esim. välipala tai iltapala on jäänyt syömättä siitä syystä, että ei ole ollut yksinkertaisesti nälkä. Aterian väliinjäämistä en ole kompensoinut suklaaövereillä, kuten on tapahtunut tähän saakka vähän turhankin helposti. Kahden viikon saldo herkkujen osalta on 1 donitsi, 1 munkki, 5-10 irtokarkkia, kaksi suklaakeksiä. Normaalisti huonona ruokapäivänä tuo määrä herkkuja on mennyt päivässä, joiltain osin jopa moninkertaisesti.

Lisäksi olen kasvattanut kasvisten määrää. Aamiaiseksi pyrin nauttimaan itsetehdyn smoothien, jossa on esim. 1 pieni avokado, pätkä tuorekurkkua kuorittuna, 1 omena, appelsiinituoremehua ja maustamatonta jogurttia tai 1 pieni avokado, mansikkaa, appelsiinituoremehua, limetin mehua puristettuna ja maustamatonta jogurttia. Olen myös ruvennut pohtimaan tuorepuuroja vaihtoehdoksi smootheille. 

WP_20160402_21_59_28_Pro_%282%29%5B1%5D.

Kuvan smoothie pitää sisällään avocadoa, kurkkua, omenaa ja appelsiinimehua.

Minun ongelmani etenkin aamiaisen suhteen on se, että olen äärimmäisen huono heräämään aikaisin. Maksimoin siis nukkumisajan. Näin ollen minulle jää noin 45 minuuttia aikaa sekä omiin, että kahden lapsen aamutoimiin. Koska työskentelen asiakasrajapinnassa, täytyy ulkomuotoni olla sellainen, että voin teoriassa koska vaan mennä asiakastapaamiseen. Joten aamulla on puettava, meikattava, laitettava hiukset, otettava lääkkeet ja hoidettava koululaisen aamiainen sekä molemmat lapset pukeisiin. Tietty, jos heräisin 5 minuuttia aikaisemmin, ehtisin syödäkin kunnolla.. Kuskaan siis aamiaisen usein töihin. Aamiainen pitää sisällään joko sen smoothien tai sitten jotain leipää. Koska smoothiet ja tuorepuurot voi tehdä valmiiksi jo edellisenä iltana, niitä ei tarvitse aamulla enää tehdä, voi vaan syödä pois. 

Päivän muut ateriat onkin helppo hoitaa, joskin täytyy tunnustaa, että aika ajoin tuo välipalan syöminen on kovin haastavaa. En osaa aina varata välipalaa mukaan töihin, joten välillä mennään aika kepoisesti. Lisäksi syön usein buffetlounaan ravintolassa, joten iltapäivällä ei aina ole nälkä.

20160405_200523%5B1%5D.jpg

Yllä olevassa kuvassa ei ole puuroa vanilijajäätelöllä, kuten lapset katkerana avautuivat iltapalalla, vaan kaurapuuroa, mustikoita ja turkkilaista jogurttia. Päälle hieman hunajaa tuomaan makeutta, niin voimaruoka on valmis.

Tämän projektin myötä olen huomannut, että vaikka olenkin kieltänyt syömiseen liittyvät ongelmat sitkeästi, niitä on minullakin. Haen lohtua herkuista. Jos on hyvä päivä, palkitsen itseni herkulla, jos on huono päivä, palkinto on sama. Kun aterioiden väli venyy liian pitkäksi, huomaan herkkuhimon kasvavan. Tähän auttaa usein pelkästään jo se, että syön vaikka porkkanan ruoan valmistumista odotellessa. 

Pahoja hetkiä ovat myös viikonloput, jolloin on "lupa herkutella". Minun mielessäni tämä tarkoittaa sitä, että voin rauhassa vetää karkkiöverit ja unohtaa järkevän syömisen pariksi päiväksi kokonaan. Kaksi viikonloppua on nyt onnistunut hoitaa ilman övereitä, ja syyksi lasken sen, että kun ruokarytki on säännöllinen, sitä hirveetä nälkää ei pääse syntymään, joten herkkujen kutsua on helpompi vastustaa. Laukussani on suklaapatukka, jonka ostin pääsiäislauantaina. En ole sitä syönyt, koska ei ole ollut tarvetta.

Yksi tapa pitää herkuttelu aisoissa on se, että en tee siitä mitään tabua. Työpaikalla pöytälaatikossa on iso rasia toffeeta. Olen syönyt siitä kaksi karkkia, yhden perjantaina, ja yhden tänään, maanantaina. Annoin itselleni luvan syödä toffeen päivässä. Näin saan jotain hyvää joka päivä, joten sitä herkutteluhetkeä ei ole pakko odottaa hampaat irvessä ja vetää niitä övereitä sitten sen päivän tullessa. 

Kahden viikon saldo painonpudotusmielessä ei ollut mitenkään huikea. Painoa oli vaa'an mukaan tullut puoli kiloa lisää. kuluneet viikot ovat kuitenkin olleet siinä mielessä antoisia, että tajuan nyt miksi painonpudotus ja koko elämänhallinta on mennyt aikaisemmin pieleen. Olen yrittänyt tehdä kaiken kerralla, jolloin en ole pystynyt tekemään mitään kunnolla. Tajuan myös sen, että vaikka laihtuisin 50 kiloiseksi, se ei tee minusta mitään enempää tai vähempää. Ongelmani eivät johdu painosta, vaan siitä mikä on korvien välissä. Kaksi vuotta terapiaa mielenterveysongelmiin ei mennyt hukkaan. Siitä saa eväitä muihinkin elämänhallinnan osa-alueisiin.