Katselin juuri Oprahia. Kyllä, tiedän että minun piti siivota tänään. Ja että on olemassa oikeasti n. miljoona järkevämpää asiaa tehdä. Mutta katsoin kuitenkin Oprahia (ja neuloin samalla, ja pesin pyykkiä). Siinä päivän aiheena oli masennus. Näin n. puoli tuntia lopusta, ja  sinä aikana ohjelmassa tavattiin mies, joka oli masentuneena tappanut 5-vuotiaat tyttärensä perheen kodissa. Lasten äiti, miehen vaimo on edelleen miehen kanssa naimisissa ja rakastaa tätä. Kukin tyylillään, en ymmärrä, mutta mikäpä minä olen tuomitsemaan muiden elämää, kun oma on tässä mallissa..

Ohjelmassa kuitenkin sanottiin jotain, joka jäi kaikumaan minun päähäni: Jokaisella masentuneella henkilöllä on päässään niin synkkiä ajatuksia, joita ei sanota ääneen. Ei uskalleta. Kukaan läheisistäni ei takuulla tiedä kuinka lähellä itsemurhaa oikeasti olin viime joulun aikaan. En saanut nukuttua, en syötyä, en päässyt kotoa ulos, en aina edes sängystä ylös ja itkin koko ajan. Eräänä päivänä makasin sängyssä, tuijotin lehdettömiä puita sälekaihdinten välistä ja ajattelin ensimmäistä kertaa elämässäni, että ei tällainen elämä ole elämisen arvoista. Jos minulla olisi ollut voimia nousta sängystä ylös, mennä lääkekaapille ja baarikaapille hakemaan unilääkkeet ja vodka, en varmasti olisi tässä.

Noiden päivien ajatteleminen, sen mustan epätoivon muistaminen tekee niin kipeää, että itkettää. Minä selvisin tällä kertaa. Mutta vakkakuppi olisi voinut kääntyä toiseenkin suuntaan. Ja minä olisin voinut olla kuin mies Oprahissa, se joka tappoi perheensä. Lievää ironiaa tuntien mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka sanovat masentuneelle, että sen kun otat itseäsi niskasta kiinni. Joskus se, että masentunut ei pääse sängystä ylös voi pelastaa tämänkin henkilön hengen...