Nyt muistan miksi olen sinkku. Kuvittelin aloittaneeni deittailun. Ja oikein innokkaasti. Päätin, että menen treffeille jokaisen miehen kanssa, joka minua ulos pyytää. Tulos: neljä pyyntöä, joista yhden tapasinkin. Mies oli oikein mukava ja kivan näköinenkin. Ja halusi ainakin tapaamisemme jälkeen tavata uudestaan. Olen saanut häneltä viestejäkin treffiemme jälkeen. Mutta nyt, täysi radiohiljaisuus. Kaikkien kolmen miehen taholta. Minussa on siis jotain perustavanlaatuista vikaa.

No joo. Olen sairaan kärsimätön. Väänetelen mielessä vaikka millaisia skenaarioita, joissa lopputulos on aina sama: minä petyn ja jään yksin. Lieneekö syy vai seuraus, mutta niin on aina käynyt. Minä haluaisin deittailla enemmän, mutta epävarmuus pitää minut varmaan loppuikäni yksinäisenä. Pelkään ihastua tai rakastua, koska tunteen loppuminen toisen puolelta merkitsee jälleen kerran perkeleellistä kipua.

Joku sanoi minulle joskus, että on parempi rakastaa ja menettää rakkaus, kuin olla kokonaan rakastamatta. Ehkä minä vain en ole valmis.

PeeÄs: on tästä kaikesta se hyvä puoli, että olen niin hermostunut etten pysty syömään => paino putoaa. Ja Fifikin on kohta valmis.