Kävin sitten ottamassa vauhtia äitiyslomaan sairaalan kautta. Vuorokausi hurahti ei niin iloisissa merkeissä, synnytysosaston moottoroidussa sängyssä maatessa kohonneiden verenpaineiden ja raskausmyrkytysepäilyksen vuoksi. Eilisellä äitiyspolin käynnillä verenpaine oli pompsahtanut huikeisiin 150/110 lukemiin, ja kun pissanäytteen proteiinit olivat plussalla, eivät pelkkä lääkitys ja neuvolan kontrollimittaukset riittäneetkään, vaan minut passitettiin labrakokeiden kautta osastolle. Säikytin Miehen varmaan henkihieveriin, kun lääkärin huoneesta tullessani purskahdin itkuun. Siinä sitten hätääntynyt Mies koitti saada minusta ulos jotain muutakin kuin sen että minun pitää jäädä nyt tänne. Itkusta ei meinannut tulla loppua millään. Onneksi selvittiin Miehen kanssa kuitenkin pelkällä helvetillisellä säikähdyksellä, ja nyt olen jo kotona lepoon määrättynä. Levon lisäksi syön lääkkeitä ja seurailen paineita kotona. Tänään kaikki oli jo ok, paineet laskeneet ja proteiinitkin pissasta kadonneet.

Ja ilmaisena vihjeenä kaikille odottaville äideille, jos joudutte ikinä johonkin muuhun kuin ihan rutiinitutkimuksiin, niin ottakaa hitossa joku sinne vastaanottohuoneeseen mukaan. Itse olin ihan sekaisin ja paniikissa, enkä muista juuri mitään siitä mitä lääkäri minulle sanoi. En tiedä onko noille tuleville isille neuvola- sun muista käynneistä mitään hyötyä, mutta eilen ainakin omasta rakkaastani oli korvaamaton hyöty ihan vain siinä että kun minä olin paniikissa ja huolesta sekaisin, kuten ihan varmaan Mieskin yhtälailla, edes toinen pysyi jollain lailla ulkoisesti rauhallisena. Ei sitä nimittäin monesti tarvitse muuta kuin sen, että joku rutistaa tiukasti syliin, suutelee, silittää, pyyhkii kyyneleet, rauhoittelee ja pitää kädestä kiinni. Näin jälkeenpäin en uskalla edes ajatella miten olisin selvinnyt mistään jos olisin polille mennyt ihan yksin. 

Että tulipa sitten testattua tuon tulevan synnytyssairaalan tasokin. Pieneen huoneeseen oli ahdettu 3 henkeä. Itse pääsin huoneeseen jossa ei vielä syntyneitä vauvoja ollut, osassa kopperoisia oli niitäkin. Ei varmaan ole herkkua koittaa synnytyksestä väsyneen äidin saada kontaktia pieneen tulokkaaseen, kun huone on täysi kuin turusen pyssy, väkeä lamppaa edestakaisin ja tunnelma on kuin Rovaniemen markkinoilla. Kun tottahan toki täällä on edelleen melkoinen helle, eikä sairaalan antiikkiset ilmanvaihtovehkeet pysty millään huoneita, joihin aurinko paistaa koko päivän, pitämään viileinä. Me sentään saimme ikkunan auki, mutta sääliksi kävi tosiaan näitä vauvahuoneita, joissa ikkunat olivat visusti kiinni ja ilman vaihtoon saadakseen oli pidettävä ovi käytävälle auki yötä myöten. Hoito oli kuitenkin asianmukaista ja henkilökunta erittäin mukavaa ja ystävällistä. Ja se parjattu sairaalaruokakin minun mieleeni. Yö tosin meni valvoessa kun vieraassa paikassa, paljon ihmisiä samassa huoneessa ja pois Miehen vierestä ei näköjään vaan osaa nukkua. Onneksi visiitti jäi lyhyeksi ja pääsin jo yhden yön jälkeen takaisin omiin lakanoihin..

Ja reissun koomiseen puoleen on lisättävä kertomus siitä miten Myrkytär kohtasi yön pimeydessä moottorisängyn.. Illalla nukkumaan mennessä ajattelin että onpa oiva idea pitää sängyn pääpuolta pikkaisen ylempänä, jos sitä vaikka sattuisi löytymään hyvä asento nukkumiselle. Ei löytynyt. Ei näköjään vaakanukkumiseen tottunut vartalo taivu pystysuuntaan edes muutaman asteen kallistuksen verran. Siinä sitten niska jumissa rupesin laskemaan sängyn päätyä alas, ja luulin onnistuneeni kun sänky pysähtyi. Painoin pääni tyynylle ja samassa kuului aivan jumalaton rymähdys. Hetken epäilin saavani sydänhalvauksen säikähdyksestä. Sängyn päätyyn on laitettu kiinteä tippateline. Ja sänky työnnetty liian lähelle seinää. Sängyn yläpuolella katosta madallettuksi on laitettu lamput, sähköpistokkeet sun muut. Jotenkin onnistuin siis saamaan tippatelineen koukut jumiin loisteputkilampun ritilän väliin. Ensin mietin, että olkoon siellä, mutta kerran kylkeä käännettyäni tulin toisiin ajatuksiin. Jokainen liikkeeni nimittäin sai aikaan järkyttävän kolinan lampusta. Koska tippateline oli erinomaisen hyvin jumissa, en sänkyä saanut siirrettyä itse, vaan apuun oli haettava yöhoitaja. Ja totta kai jumittunut tippateline aiheutti sen, että sängyn moottori ei liikahtanut milliäkään mihinkään suuntaan. Hoitaja joutui siis ensin irroittamaan lampun ritilän irti lampusta, sen jälkeen tippatelineen ritilästä, ja sitten vasta pääsi siirtämään sänkyä. Oli meinaan voittajafiilis.

Tämän jälkeen yö sujui rauhallisemmin, mitä nyt vessassa piti ravata ja tosiaan jokaiseen vieraaseen ääneen, joita noinkin isoon sairaalaan mahtuu käsitämätön määrä, heräsin. Unta kuulaan tuli kaikkinensa viitisen tuntia. Koita siinä sitten pitää verenpaine alhaisena ja levätä.

Toivottavasti ennen varsinaista synnytystä ei enää takaisin tarvitse mennä näiden paineiden takia. Hyvässä hoidossahan sitä siellä oli, ja hyvä että tilannetta seurasivat, mutta ennemmin kuitenkin olen paremmassa kunnossa ja kotona.