Eli vuorossa on se kuuluisa synnytyskertomus. Heikkohermoisimmat voivat sitten ihan suosiolla skipata tämän..

Minä, ja varmaan lukemattomat muut naiset ovat vuosien saatossa kuulleet mitä karmeimpia synnytyskertomuksia. Milloin on ollut lapsen, milloin äidin ja milloin molempien henki hiuskarvan varassa. Näistä jutuista johtuen ainakin itselläni oli jonkinlainen kammo synnyttämistä kohtaan. Jotenkin kuitenkin onnistuin lykkäämään koko ajatuksen ihan viime sekunneille saakka johonkin hamaan tulevaisuuteen. Ja kun se synnyttämisen hetki sitten lopulta tuli, ei enää ehtinyt pelätä.

Oma synnytykseni oli siis kohtalaisen helppo ja ensisynnyttäjälle tosi nopeasti ohitse. Synnytys kesti kaikkinensa muistaakseni 6,5h, kun se ensisynnyttäjillä normaalisti kestää 13h. Synnytystä käynnisteltiin kaksi päivää ennen kuin alkoi tapahtua. Supistuksia tuli, mutta ne eivät siinä kohtaa eronneet mitenkään normaaleista kuukautiskivuistani. Eli alaselässä ja reisissä tuntui. Synnytyshuoneessa minulta puhkaistiin kalvot, ja alkoi tapahtua. Supistukset voimistuivat ja olivat huomattavasti kivuliaampia. Itselleni supistukset aiheuttivat holtittoman tärinän, olin kuin horkassa jokaisen supistuksen aikana.

Kivunlievitykseksi valitsin epiduraalin. EIkä muuta oikein tarjottukaan. Ilokaasua en ehtinyt edes kokeilla. Epiduraalikanyylin, vai mikä se lienee, laitto tuntui hieman epämiellyttävältä, mutta ei tehnyt kipeää. Omalla kohdallani puudutuksen vaikutus alkoi lähes välittömästä ja tuntui kuin taivas olisi auennut. Good stuff, suosittelen kaikille kipuherkille. Ponnistusvaihe kesti 10 min. Sitä tuntemusta epiduraali ei vie pois. Tunne oli epämiellyttävä, mutta ei mitenkään ylivoimaisen kivulias.

Kun lapsi sitten piti puskea ulos, se oli jotakuinkin samanlaista kuin yrittäisi ponnistaa kovaa kakkaa ulos. Välillä epäilin, että verisuoni katkeaa päästä :o) Itse lapsen ulostulo ei sitten tuntunut oikein miltään, kiitos puudutuksen. Olin ihan hämmennyksissä, että tässäkö se niin kuin olikin. Tosin tuo meidän poika oli sen verran pieni, että päästi äidinkin melko helpolla.. Synnytysasentoni oli makuulla, koska yrittäessäni nousta pystympään, tuli ihan törkeän huono olo.

Kätilö joutui leikkaamaan välilihani, koska vauvan sydänäänet heikkenivät. Lapsi vielä tuli ulos supermies asennossa (käsi ensin), ja napanuorakin oli kiertynyt kaulan ympärille. Kätilön kertoessa vauvan olevan pojan, tuli naurunsekainen itku, kun olimme ihan varmoja että tyttö sieltä tulee. Istukan irtoaminen ja ulostulo ei tuntunut miltään, joku kokee että se on kuin toinen synnytys heti perään. Välilihan leikkaamisen vuoksi alapäähäni pistettiin jokunen tikki. Vauva nostettiin pikaisen siivoamisen jälkeen rinnalleni ja sai olla siinä tovin. Sitten oli vuorossa ensimmäinen imetys. Koko tilanne tuntui tuolloin jotenkin niin epätodelliselta. En voinut käsittää, että se pieni poika oikeasti oli meidän.

Itse synnytys siis oli melkoisen helppo, Vieläkin äimistelen, että miten vähän se sattui. Synntyksen jälkeen alkoikin sitten kaikki ongelmat. Voin pahoin ja oksensin pariin otteeseen, ja kun olisi ollut aika mennä suihkuun, pyörtyä kojahdin. Onneksi istuin vielä sängyllä, ja Mies huomasi ettei kaikki ole nyt ihan kunnossa, etten ehtinyt pudota lattialle. Suihku jäi väliin, enkä pystynyt pahoinvoinniltani nauttimaan edes sairaalan tarjoamaa iltapalaa yhtä leipäpalaa lukuunottamatta.

Synnytys vei hieman yllättäen minusta kaikki voimat. Osa vastasynnyttäneistä äideistä kävelee omin jaloin osastolle, minua pyörrytti järkyttävästi jo sängyssä makaaminen. Ensimmäinen ilta meni sitten ihan sumussa, en oikein edes muista mitään. Vauvaa en uskaltanut ottaa sängystään edes syliin, kun olo oli niin huono.

Ensimmäisenä yönä jälkivuoto oli niin rajua, että punkka näytti ihan teurastamolta. Ilmeisesti tämä vuoto oli syynä siihen, että hemoglobiini laski rajusti, ennen synnytystä se oli 127 ja synnytyksen jälkeen 84. En päässyt edes itse vessaan, kätilöiden oli vaihdettava siteet ja tuotava alusastia, että saisin tehdä tarpeeni. Se jos mikä tuntui tuossa hetkessä nöyryyttävältä. Ensimmäiset kaksi päivää vauvan hoito oli henkilökunnan ja Miehen vastuulla, itse pystyin olemaan jalkeilla vain vessareissujen verran. Lopulta sitten minulle suositeltiin punasolujen antamista, koska jos Hb ei lähtisi nousuun, se aiheuttaisi verenpaineen nousua. Joka siis minulla oli tuon raskausmyrkytyksen takia jo valmiiksi huolestuttavan korkealla. Kaksi pussia nosti hemoglobiinin 99:än, ja olo oli jo saman päivänä huomattavasti parempi. Vauvan hoito helpottui ja jaksoin pitää vauvan vierihoidossa yötkin.

Jos synnytys omasta mielestäni oli helpohko, niin synnytyksen jälkeiset ajat sitten ovatkin olleet yhtä piinaa. Kalvojen puhkaisussa osa kalvoista jäi kohtuun aiheuttaen hyytymiä jälkivuotoon. Näitä hoidettiin antamalla kohtua supistavia lääkkeitä, jotka sitten aiheuttivat minulle samanlaisen hillittömän tärinän kuin synnytyssupistuksetkin. Mies säikähti puolikuoliaaksi. Lääkitys teki tehtävänsä, kohtu supistui ja ilmeisesti kaikki kalvojen riekaleet saatiin ulos. Pahinta kuitenkin on ollut tuon välilihan leikkaushaavan kanssa. Pissatessa kirvelee niin paljon että on taju lähteä. Ei voi istua kunnolla, jälkivuodon takia on käytettävä siteitä, jotka hankaavat haavaa ja tekee niin kipeää. Ja kun henkilökunta sanoo, että haava kipuilee 4-5 päivää, niin se on ihan paskapuhetta. Kaksi viikkoa on ilmeisesti minimi, joillakin paraneminen on kestänyt kuukaudenkin. Hip hei. Itselläni kipu on nyt paranemaan päin, mutta edelleen aika ajoin kirvely on ihan kamalaa. Synnytyksen aiheuttamat kivut kestävät siis huomattavasti vähemmän aikaa kuin nämä jälkivaivat. Myös jälkivuoto on stressaavaa. Sairaalassa oli helppoa, kun lakanat pesi joku muu, kotona ohivuodot stressaavat. Istun ja makaan jatkuvasti paksun pyyhkeen päällä, ettei sohva tai sänky olisi ihan veressä ohivuotojen vuoksi. Jotenkin tuntuu kummalliselle, että maailmassa syntyy vuosittain miljoonia lapsia, eikä kukaan ole vielä kehittänyt jälkivuotoa varten mitään kunnollista sidettä. Tähän mennessä Libressen paksut ja pitkät yösiteet ovat olleet pelastukseni, nämä trendikkäät ohuen ohuet siteet eivät ole mistään kotoisin.

Itselleni vaikeinta kuitenkin kaikessa oli se, että koska en pystynyt huimauksen takia olemaan jalkeilla, enkä kipeän haavan takia istumaan, niin en myöskään voinut pitää vauvaa sylissä kunnolla. Mielestäni kun tuollainen pieni vastasyntynyt tarvitsee sitä äidin ja isän syliä. Koska Mies oli sairaalassaoloaikani normaalisti töissä, jäivät Voten sylihetket aika vähiin. Nyt kun oma vointi kohenee, on vauvakin saanut olla sylissä aina kun on valveilla. Tiedä sitten tekeekö tässä itselleen karhunpalveluksen, ettei lapsi viihdy muualla kuin sylissä, mutta kun tuo pieni on vaan niin ihana ja tuntuu niin oikealta ottaa hänet omaan tai Miehen syliin.

Ja se on totta, että tuo lapsi kyllä palkitsee. Olon helpottuessa kaikki nämä vaivat vaan tuntuvat unohtuvan. Paras palkinto on tuo pieni tuhisija. Vaikka vauvaperheen elo on rankkaa yöheräämisineen, on se myöskin äärimmäisen ihanaa :o) Itse olen jo nyt sillä mielellä, että toinenkin lapsi saa tulla, Mies tosin on säikähtänyt niin moneen otteeseen niin kovin, että oli sitä mieltä että tähän loppuu. Katsotaan miten käy...