Aina sanotaan, että perjantain 13. päivä on se epäonnen päivä. Me aikoinaan menimme Miehen kanssa naimisiin tuona päivänä, joten meille se on onnen päivä.

Sen sijaan tänä vuonna tuo lauantai ja 14. päivä oli allekirjoittaneelle pahempi. Heti aamutuimaan lähdin auttamaan ystävääni muutossa. Tai siis tarkoitus oli. Mutta vedinkin sitten ulkorapuilla komeasti nurin. Mitä ilmeisimmin astuin jotenkin huonosti ja nilkka oli pahassa asennossa. Ja totta kai laskeuduin puolittain mahalleni. Vasenta käsivartta sain sen verran eteen, että isoin paino kohdistui siihen. Kuuntelin kuinka jostain osasta kättä kuului aika kammottava rusaus. Vasen polvi ja nilkka olivat niin ikään miltei toimintakyvyttömiä. Hetken jo epäilin polven menneen sijoiltaan, kipu oli niin kamala. Tovi meni lauantaiaamuisen hiljaisen kerrostalopihan lumen peittämällä asfaltilla maaten. Ei ketään missään, joka olisi tullut apuun. Sain kaivettua puhelimen ja soitettua ystävälleni, että nyt kävi näin, etten pääse tulemaan. Sitten koitin soittaa Miehelle, että tulsi nostaan vaimonsa ylös maasta. Hänen puhelimensa oli äänettömällä. Eikä yhden ainoaa ihmistä näköpiirissä. Itki kivusta ja sain kuin sainkin kammettua itseni ylös. Rappuset tuntuivat pidemmältä kuin nälkävuosi. Käteen ja jalkaan sattui aivan pirusti, ja huoli Hermannista kova. Kun tottahan toki minulla on istukka edessä, eikä nuo iskut vatsan alueelle ole muutenkaan tässä tilassa kauheen suositeltavia, luulisin.

Tunti meni kotona, eikä Hermanni värähtänytkään. Kipuja ei vatsan alueella ollut, ei supistellut eikä vuotanut mitään. Paitsi polvesta verta ja silmistä kyyneliä. Tunnin kuluttua kaatumisesta olin jo päivystyksessä. Olin varautunut tuntikausien odottamiseen, nyt kun on tämä sikakausikin päällänsä, mutta hämmästykseni oli suuren suuri, kun olin puolentoista tunnin päästä jo kotona. Liekö tilani nopeuttanut hoitoa, vai onko toiminta uudessa päivystyksessä oikeasti tehostunut, sitä en tiedä, mutta sain erinomaisen hyvää palvelua ja nopeasti.

Kotiin lähdin käsi kantositeessä. Hermanni tuntuu olevan kunnossa, mitään tutkimuksia sille osastolle ei tehty, kun ei tosiaan ollut kipuja, vuotoja tai supistuksia. Käskivät pari päivää ottaa levon kannalta. Kädessä lääkäri epäili olevan hiusmurtuman, jota ei kuvattu ilmeisesti raskauden takia. Sanoi että jos kipu on kovaa vielä parin kolmen päivän päästä, niin sitten kuvaillaan.

Reilu vuorokausi tapahtuneen jälkeen olen lähes varma siitä että murtumaa ei ole, vaan kivut johtuvat lihaksista. Toivon mukaan käden toimintakyky palautuu ennalleen lähipäivinä, nyt en pysty sitä kunnolla käyttämään. Nostaminen sattuu pirusti, samoin esim. paidan riisuminen ja pukeminen on melkoisen tuskainen kokemus. Huomenna soittelen työterveysasemalle ja katsotaan jatkuuko sairasloma nyt sitten käden takia.

Ilmeisesti maailmankaikkeus yrittää jotenkin vihjata, että nää aamut ei vaan ole minun juttuni.