Heräsin 30.12 klo 07:12 tunteeseen, että jotain valuu. Tiedätte kyllä mistä. Hetken aikaa piti ihan miettiä, että nytkö se rakonhallinta petti ja ekan kerran vuosikymmeniin pissasin housuuni. Kunnes nousin sängystä ylös ja tajusin, että rakonhallinta toimii ja se valuva jutska oli lapsivettä. Hetken aikaa piti miettiä, että mitäs nyt. Että eihän sen vielä pitänyt syntyä. Kävin suihkussa ja varovasti kuiskasin Miehelle, että tais ne vedet mennä. Pyörimme koko perhe ihan sekaisin ympäri huushollia. Sain kuitenkin soitettua äidilleni, joka oli jo aikaisemmin lupautunut Jannen vahdiksi, mikäli tilanne niin vaatii. Sitten rupesin miettimään, että mitäs sinne sairaalaan pitikään ottaa mukaan. Sisäkengät. Hammasharja. puhtaat alusvaateet, vaatteet kotiintuloa varten, liivinsuojia (koska meilläpäin niitä ei sairaala tarjoa), lukemista, hiustenlaittoaineet ja -koneet. Siinä taisivat olla kaikki mitä mieleen tuli. Ja arvatkaa vaan jäivätkö ne kengät sitten kotiin.. Mitenkään kiirettä en pitänyt, kun ei kerran edes yhtään supistellut.

Tältä näytti Hermannin sänky samaisena aamuna, kun kaveri pääsi hieman yllättämään..

Ja tulevaa isoveljeä kiinnosti enemmän tietokone kuin äidin lähtö sairaalaan.

Soitin taksin ja lähdin sairaalaan. Mies jäi odottelemaan äitiäni ja tuli perässä. Sairaalassa otettiin käyrää vauvan sydänäänistä ja supistuksista. Supisukset alkoivat jossain kohtaa. Ensin ihan lievinä, kuukautiskipumaisina ja lopulta olivat tasoa voihelvetiperkeleenperkeleseepiduraalitännejaheti. Jannen synnytyksessähän supistukseni eivät olleet mitenkään kivuliaita, joten kipu tuli ihan puskista. Päinvastoin kuin tv:n-kanssasisaret minä en kuitenkaan (muistaakseni) karjunut pää punaisena, vaan pikemminkin ähisin. Synnytyshuoneessa sain ensiavuksi ilokaasua, joka oli ihan miekenkiintoinen kokemus. Kivut hellittivät hieman, ja olo oli kuin kolmen promillen kännissä. Paha vaan, että kaasu sai minut voimaan pahoin, joten ekan oksennuksen jälkeen sanoin ei kiitos. Kätilö koitti kovasti tarjota minulle spinaalipuudutusta, mutta pidin kiinni oikeudestani epiduraaliin. Ja onneksi pidinkin, koska spinaali ei olisi missään tapauksessa riittänyt. Epiduraalin laitto ei ollut mukavaa, mutta sen vaikutus taas oli. Kivut loppuivat ja sen kun vaan köllöttelin ja odotin että pitää ponnistaa. Minä kun en usko kivun jalostavaan voimaan sitten lainkaan, joten mieluiten suoritan synnyttämisen kivuttomasti, koska siihen on mahdollisuus.

Ja tietty se ponnistusvaihe sattui saumaan jossa epiduraalin suurin vaikutus alkoi haihtua, eikä lisää enää annettu. Jossain kohtaa ponnistamista iski epätoivo, että ei se tule sieltä ulos sitten millään. Olin väsynyt ja nälkäinen. Miehen ja kätilön kannustaessa sain kuin sainkin Hermanni puserrettua ulos. Ja potra poikahan sieltä maailmaan tupsahti. Hieman lihaisampi versio isoveljestään. Synnytyksessä oli onni myötä, koska selvisin repeämittä, pari tikkiä kätilö laittoi, mutta sanoi etteivät nekään välttämättä olisi olleet tarpeen.

Ekaan synnytykseen verrattuna kipu oli synnytyksessä helvetillinen. Ja jälkivaivat taas ekassa aivan järkyttävät. En kyennyt kahteen viikkoon istumaan saati käymään vessassa itkemättä. Nyt sentään istuminen onnistui ihan heti synnytyksen jälkeen.

Sairaalassa jouduimme olemaan siis 6 päivää synnytyksen jälkeen. Ensin Hermannin verensokeri heittelehti, ja koska poika syntyi ennenaikaisena, sitä sitten seurattiin. Ja kun sokeriarvot saatiin kohdalleen, niin sitten alkoi kaveri kellertyä. Ja edelleen ennenaikaisuudesta johtuen emme päässeet kotiin ja polikontrolleille, meidän oli pysyttävä sairaalassa. Ja odotettava kolme päivää sitä, että bilirubiiniarvot nousivat rajan ylitse ja päästiin valohoitoon. Vuorokauden pikku-ukko köllötteli solariumissa, ja sitten pääsimme kotiin.

Tänään kävimme verikokeessa, ja arvot olivat taas kerran nousseet. Joten perjantaina on edessä uusi käynti. Sillä aikaa koitamme dumpata pikkukaveriin maitoa urakalla, että arvot kääntyisivät laskuun.

Ja jotta kaikki olisi mennyt niin vähän nappiin kuin mahdollista, niin Jannen enterorokko uusiutui, joten jouduin pikkuisesta olemaan erossa viisi päivää. Oli muuten aivan järjettömän rankkaa. Onneksi poika on oppinut puhelimen idean, joten joka päivä "juttelimme" puhelimessa päivän tapahtumista moneen kertaan. Janne ei vauvasta juuri ole moksiskaan, käy välillä silittelemässä ja välillä taputtelee turhankin kovaa, mutta muuten on kaikki mennyt ok. Tosin Hermanni on helppo vauva, päivisin nukkuu ja syö ja öisin kukkuu ja syö. Että meillä on aikaa Jannelle runsain mitoin.

Mutta, nyt lähden hoitamaan perheenäidin hommia. On sitten ollut aivan luksusta tehdä jotain muutakin kuin maata.