Kevät koittaa, ainakin noin kalenterin mukaan, vaikka ikkunasta ulos katsoessaan sitä ei äkkiä uskoiskaan. Ja kevään myötä lisääntyy valo. Ja valon lisääntyessä joutuu tuo perkeleellinen masennuskin taipumaan. Ensin se vetäytyi viikonloppuisin vain hieman taka-alalle. Sitten auringon ilmestyessä näkyviin joutui se etsimään suojaa yhä syvemmältä ja syvemmältä mielen syövereistä. Nyt se on ahdistettu nurkkaan. Jos siis pyöreässä päässä voi nurkkia olla. Loppuviikosta väsymyksen puskiessa päälle se aina yrittää vallata lisätilaa, mutta joutuu aina palaamaan takaisin sinne pimeimpään sopukkaan.

Hetkeäkään en usko, että masennus olisi joutunut pakenemaan kokonaan. Kyllä se sieltä sivaltaa heti kunhan vain saa tilaisuuden. Mutta siihen saakka aion nauttia ihan jokaisesta hyvästä päivästä. Niitä on ollut nyt aika monta viikollista peräkkäin.

Valon lisäksi masennuksen pahinta myrkkyä on nauru. Ja se on palannut elämääni. Muutama ilta sitten nauroimme vatsat kipeinä Esikoisen kanssa. Viikonloppuna taas kikatin Kuopuksen kanssa mäenlaskureissulla. Nauraminen oikein vatsanpohjasta tuntui oudolle. Omaa naurua on viime aikoina kuullut sen verran harvoin, että ääni oli milteipä vieras. Muistelen että olisin joskus ollut kovinkin nauravainen persoona, joskus suorastaan kaipaan sellaista minua.

Elämäni tuntuu ihan elämisen arvoiselta useimpina päivinä. En mieti itseni tappamista tai vahingoittamista enää, eikä kaikki tunnu perin juurin turhalta ja toivottomalta. Mielessäni saattaa jopa olla hieman toivoa ja uskoakin, että selviän, vaikka vielä kuukausi sitten en uskonut moisen olevan mahdollistakaan. Nyt voin jopa ajatella, ihan varovasti ja hiljaa, että elämä on oikeastaan aika mukavaa..