Vein eilen lapset mummolaan kesälomalle. Ovat siellä kolme yötä ilman äitiä ja isää. Ja nyt on ihan pakko sanoa, että ilmeisesti minussa kuitenkin on niitä äiti-geenejä jonkun verran, kun olo on kohtalaisen orpo ilman poikia. Kukaan ei ole kyljessä kyhnyttämässä, änkeä syliin, huuda sataa kertaa päivässä äitiä. Ketään ei tarvitse peitellä, halata, pussata. Lapsia siis. Mies toki osaa peitellä itsensä ihan mainiosti itsekin. Kukaan ei kömpinyt keskellä yötä samalle tyynylle kanssani nukkumaan, ottanut kaulasta kiinni ja ryöstänyt kaikkea peittoa.

Kuva Robinin keikalta Tammerfestistä, jossa olin esikoisen kanssa. 

Päiväni eivät myöskään täyty pienten riitojen ratkaisuista, pienten poikien suurten ajatusten pohdinnoista ja peloista, eivätkä perhe-elämän rutiineista. Eilisen päivän vietimme Miehen kanssa takapihan helteessä lukien ja hiljaisuudesta nauttien. Jossain kauempana asuinalueella jonkun toisen lapsi huusi äitiä. Huusi pitkään ja lujaa. Lopulta oli pakko vähän nousta Jussi Vareksen seurasta aurinkotuolista hieman istuvampaan asentoon ja ruveta oikein kuuntelemaan, että vaatiiko tämä huuto minulta jotain toimenpiteitä. Ei vaatinut, mutta hetken kesti orientoitua ajatukseen.

Koitimme kuopuksen kanssa ottaa söpöjä yhteiskuvia. Ei oikein onnistunut.

Kyllä ne lapset ovat koko ajan mielessä, vaikka ovatkin mummon hyvässä hoivassa. Koko ajan mietin mitä he mahtavat puuhailla. Vähän väliä otan puhelimen käteen ja etsin jo numeronkin valmiiksi, mutta päätän jättää soittamatta. Soitan sitten illalla. En halua olla sellainen äiti, joka soittaa lapsillee sata kertaa päivässä. En, vaikka vähän sydäntä nipisteleekin, että jään paljosta kivasta paitsi. Ehkä taas loppuviikosta jaksamme kaikki paremmin jatkaa sitä normaalia arkea kotona.